Syrjintä ei jalosta ketään

Kuinka usein joudut elämässäsi epämukaviin tilanteisiin tai epämukavan erityishuomion kohteeksi seuraavien ominaisuuksiesi takia?

  • ikä
  • sukupuoli
  • seksuaalinen suuntautuminen
  • etninen tausta
  • äidinkieli
  • kansalaisuus
  • vamma/terveydentila
  • uskonto

Anna itsellesi jokaisesta kohdasta pisteet 0–3
(ei koskaan = 0 p, harvoin = 1 p, joskus = 2 p, usein = 3 p).
Saat siis minimissään 0 pistettä ja maksimissaan 24 pistettä koko testistä.

Tämä ns. Teflon-testi on kehitetty Rauhankasvatusinstituutissa, ja ohjeissa kerrotaan, että ne, joiden pisteet ovat lähellä nollaa, eivät joudu elämässään kovinkaan paljon syrjityksi. Siitä seuraa ikään kuin teflon-kuori ihmisen pinnalle. Rauhankasvatusinstituutin mukaan syrjintää on vaikeampi havaita ympäristössään, jos ei itse joudu sitä kohtaamaan. Instituutti kuitenkin painottaa, että syrjintää voi opetella havainnoimaan, jotta osaisi puuttua siihen paremmin.

Omaksi teflonpisteekseni sain 1. Tuokaan kokemani tilanne ei ole sellainen, jossa olisin kokenut oloni epämukavaksi, mutta tulin selvästi syrjityksi sukupuoleni vuoksi. Virkaa hakiessani erään koulun rehtori nimittäin kehui minut maasta taivaisiin, mutta ainoana perusteenaan sanoi: ”Varmaan ymmärrät, miksi päädyttiin kuitenkin tähän toiseen hakijaan, kun kerron, että hän oli mies.”

Valitettavasti opettajavalinnoissa tämä tuntuu olevan käytäntö yleisemminkin. On myönnettävä, että kokemus pysähdytti minua sen verran, että vaikka en nostanutkaan syytettä rehtoria kohtaan (sillä juridisestihan tähän olisi ollut kyllä perusteet), olen ollut paljon herkempi kuuntelemaan muiden kokemuksia epätasa-arvoisesta kohtelusta.

Aina en ole myöskään lakiamme noudattanut: Suomen syrjinnän vastainen lainsäädäntö (14 eri syrjinnän perustetta) ei koostu yksistään syrjintäkielloista, vaan myös velvoitteista edistää yhdenvertaisuutta aktiivisin toimin. Se, ettei itse syrji, ei nimittäin riitä. Velvoitteen mukaan kansalaisen tulee muuttaa olosuhteita, jotka estävät yhdenvertaisuuden toteutumista. Vakiintunut käytäntö on käyttää yhdenvertaisuuden käsitettä eri ihmisryhmien välillä ja tasa-arvon käsitettä eri sukupuolista tai sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun perustuvan syrjinnän kiellosta ja syrjinnän ennaltaehkäisystä puhuttaessa. Tasa-arvolaki on sosiaali- ja terveysministeriön laatima, ja sitä valvoo tasa-arvovaltuutettu, kun taas yhdenvertaisuuslaki on oikeusministeriön alainen, ja sitä valvoo yhdenvertaisuusvaltuutettu. Molemmat lait uudistuivat 1.1.2015.

Kummalla on paremmat mahdollisuudet empatiaan: syrjityllä vai teflon-pintaisella?

Olin kerran eräässä yhdenvertaisuuskoulutuksessa, jossa eräs opettaja kertoi kokemuksestaan joutua puhtaasti rasistisen käytöksen uhriksi ollessaan valkoihoisena Etelä-Afrikassa ruokakaupassa. Hän kuvasi, kuinka jokaisen suomalaisen tulisi saada kokea nahoissaan se, kun itseä ei katsota silmiin, ei hymyillä, ei hyväksytä asiakkaaksi. Silloin eräs koulutukseen osallistunut suomalaisnainen, Hijab-huivi päässään nousi ylös ja parahti: ”Syrjintä ei kuule jalosta ketään!”

On totta, että mitä enemmän vähemmistöt joutuvat taistelemaan asemastaan suhteessaan valtaväestöön, sitä enemmän heidän omassa keskuudessaan esiintyy myös valtasuhteita ja syrjintää. Muistan eräässä koulussa opettajana ollessani ilmiön, jossa maahanmuuttajataustaiset oppilaat aivan selvästi kiusasivat huonokuuloisten luokan oppilaita. Tämä tuntuu loogiselta, mutta ei tietenkään millään tavalla hyväksyttävältä: jos oma asema koulussa on muita heikompi, täytyy yrittää löytää joku vielä heikommassa asemassa oleva. Tätä ilmiötä yritetään mielestäni ymmärtää aivan liian vähän keskustellessamme eri ihmisryhmien haasteista ja asenteista. Poistamalla syrjiviä rakenteita poistamme myös ruohonjuuritason syrjimismuotoja.

Vaikka syrjintä ei jalosta ketään, on mahdollista, että itse sen uhriksi joutuminen tai sen seuraaminen läheltä voi avata silmiä sen havaitsemiseksi laajemminkin sekä parhaimmillaan kääntyä missioksi parantaa maailmaa. Moni koulukiusattu tekee töitä parempien ihmisoikeuksien eteen ja saattaa jopa olla kääntänyt lapsuuden kauheat kokemukset vahvuudekseen. Se ei silti tarkoita, etteikö siihen pitäisi kaikin tavoin puuttua. Myös lapsille ja nuorille on tärkeää puhua, että se, ettei itse kiusaa, ei riitä.  On toimittava aktiivisesti, jos näkee ympärillään kiusaamista. Kiusaamista vastustava KiVa-kouluohjelma puhuukin yhdeksi kiusaajien joukoksi ns. hiljaiset hyväksyjät, jotka näkevät jotakuta kiusattavan mutteivat puolusta tai kerro asiasta aikuiselle.

Kiusattuna tai syrjittynä oleminen jättää aina arvet. Oikein purettuina ja keskusteltuna nämä naarmut teflon-pinnassa saattavat ohjata aitoon ymmärrykseen ja empatiaan myös toisia ihmisiä kohtaan. Asettuminen sellaisen ihmisen ihon alle, joka joutuu päivästä toiseen puolustamaan omaa oikeuttaan edes hengittää, voi olla kokemus, jota teflonpisteissään lähellä nollaa elävän olisi terveellistä kokea.

Olemme peilejä toisillemme.

Hanna Lampi,
KT, ohjaava opettaja
Oppimis- ja ohjauskeskus Valteri

Lähteitä:

Teflon-testi n.d. Rauhankasvatusliitto. Saatavana osoitteessa: http://www.rauhamaassa.fi/wp-content/uploads/2018/01/Teflon-testi.pdf

Yhdenvertaisuuslaki 1325/201. Annettu Helsingissä 30. päivänä joulukuuta 2014. Saatavana osoitteessa: https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20141325   

KiVa Koulu® 2012. KiVa Program & University of Turku. Saatavana osoitteessa: ttp://www.kivakoulu.fi/

Tämä elämä -työkalupakki

© Metropolia Ammattikorkeakoulu, Aalto-yliopisto, Helsingin yliopisto ja Oppimis- ja ohjauskeskus Valteri 2020

Julkaisija: Metropolia Ammattikorkeakoulu
Toimittaja: Hanna-Maija Aarnio
Sivuston visuaalinen suunnittelu: Otso Reitala
Valokuvat: Veikko Somerpuro, Pixabay.com (Pixabay license)

Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisuja 
OIVA-sarja 13
Helsinki 2020 

ISBN 978-952-328-206-3 (Verkkojulkaisu)
ISSN 2490-2055 (Verkkojulkaisu)

Tutustu muihin Metropolian julkaisuihin

Creative Commons -lisenssi
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.

Tämä elämä -työkalupakki -verkkojulkaisu on tuotettu osana Tämä elämä -hanketta (2017–2019), joita rahoitti Euroopan sosiaalirahasto ESR.