Koulumaailma on täynnä kliseitä: ”Non scholae sed vitæ discimus – Emme opiskele koulua vaan elämää varten!”, ”Lapsissa on tulevaisuus” tai vaikkapa opettajien ammattiyhdistyksen käyttämä tunnuslause: ”Elämäntyönä tulevaisuus!”
Kuitenkaan tulevaisuuskasvatus-sanaa ei löydy opetussuunnitelmastamme yhtään ainoaa kertaa. Sitä ehdottivat jopa omaksi oppiaineekseen jo yli 20 vuotta sitten sekä arvostettu tulevaisuustutkija Mika Mannermaa että psykologian professori emerita Lea Pulkkinen. Mannermaa ehdotti oppiaineen nimeksi ”tulevaisuusajattelua”, Pulkkinen puolestaan ”tulevaisuustietoa”.
Jotain on kuitenkin muuttunut. Siinä, missä edellisestä opetussuunnitelmasta tulevaisuusnäkökulmakin puuttui lähes kokonaan, on itse tulevaisuus-sana löydettävissä nykyisestä opsistamme lähes 100 kertaa.
Tulevaisuuskasvatuksen tehtävänä on auttaa lasta ja nuorta rakentamaan omaa tulevaisuuskuvaansa yhtenä maailmankuvan ulottuvuutena. Tulevaisuuskuva on mielensisäistä, näennäistä kuvaa, sillä ihmisellä ei toki voi olla muistijälkiä tulevasta. Kuitenkin pienikin lapsi pystyy kuvittelemaan elämää eteenpäin kognitiivisen ja psyykkisen työn avulla. Tulevaisuuskuvan merkitys ihmiselle on kaksisuuntainen: toisaalta se luodaan asettamalla itselle tavoitteita, ja toisaalta taas siihen pohjautuva toiminta nykyhetkessä luo tulevaisuutta.
Maailma elää murroksessa. Tätä toitotetaan alalla kuin alalla. Futuristi Elina Hiltusen mukaan tulevaisuustutkijat voidaan jakaa kahteen leiriin: Niihin, jotka näkevät, että juuri nyt eletään suurta muutoksen aikaa. Ja sitten taas toisiin, jotka korostavat näissä tilanteissa, että ihmisellä on taipumus liioitella muutosta juuri omassa ajassaan. He muistuttavat meitä tulen tai kirjoitustaidon keksimisestä. Itsensä Hiltunen mieltää kolmanteen ryhmään: niihin, jotka seilaavat näiden näkemysten välillä ja kokevat muutoksen olevan samaan aikaan sekä hidasta että nopeaa.
Internetin on sanottu muuttaneen ja yhä muuttavan maailmaa vähintään yhtä paljon kuin kirjapainon. Kaikki, mikä voi globalisoitua, globalisoituu, ja kaikki, mikä voi robotisoitua, robotisoituu. Tulevaisuudessa voidaan ajaa joukkoliikennevälineellä, jota ohjataan maailman toiselta puolelta käsin. USA:n työministeriön mukaan 65 % lapsista tulee tulevaisuudessa olemaan työssä, jota ei vielä ole olemassakaan. Tekoäly asettaa meidät aivan uudenlaisten kysymysten äärelle. Miten voimme valmistaa koululaisia tulevaisuuteen, jota emme itsekään tunne?
Mannermaan lisäksi toinen merkittävä suomalainen tulevaisuustutkija, erityisesti kasvatuksen puolelta, oli Anita Rubin. Hänen mukaansa nuoret elävät yhteiskunnassamme ristipaineessa, jossa mediassa ja koulussa toisaalta luodaan liikaakin uhkakuvia maailmasta ja tulevaisuuden haasteista, ja toisaalta taas luodaan paineita nuoren selvitä niiden kohtaamisesta yksin.
Koulussa kaivataan kanssakulkijoita, aikuisia, jotka katsovat tulevaisuuteen lasten ja nuorten kanssa yhdessä, heitä kuunnellen. Tulevaisuuden äärellä olemme kaikki yhtä ensikertalaisia! Tähän haasteeseen pyrkii osaltaan vastaamaan myös Tämä elämä -hanke.
Hanna Lampi
Ohjaava opettaja
Oppimis- ja ohjauskeskus Valteri
Tämä blogiteksti koostuu osista Hanna Lammen väitöskirjan lektiota, joka esitettiin Helsingin yliopistolla 16.6.2017. Lähteet ja koko väitöskirja ovat luettavissa osoitteessa:
Tämä elämä -työkalupakki
© Metropolia Ammattikorkeakoulu, Aalto-yliopisto, Helsingin yliopisto ja Oppimis- ja ohjauskeskus Valteri 2020
Julkaisija: Metropolia Ammattikorkeakoulu
Toimittaja: Hanna-Maija Aarnio
Sivuston visuaalinen suunnittelu: Otso Reitala
Valokuvat: Veikko Somerpuro, Pixabay.com (Pixabay license)
Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisuja
OIVA-sarja 13
Helsinki 2020
ISBN 978-952-328-206-3 (Verkkojulkaisu)
ISSN 2490-2055 (Verkkojulkaisu)
Tutustu muihin Metropolian julkaisuihin
Tämä elämä -työkalupakki -verkkojulkaisu on tuotettu osana Tämä elämä -hanketta (2017–2019), joita rahoitti Euroopan sosiaalirahasto ESR.